Keittiöhyppelyn säännöt: Jokainen saa vuorotellen valita maan. Ruoka voi olla mikä tahansa tunnettu klassikko; myös jälkiruoat passaavat. Ulkona saa käydä syömässä. Kavereille saa kutsua itsensä. Kaikkea pitää maistaa, paitsi karrelle palanutta.

Kaikki alkoi loppiaisena. Thaimaan-tuliaisesta sukeutui currykana, joka aiheutti lapsissa tyypillisen reaktion: ”Yök, tollasta, en syö.” Selitin tytöille, että tämä on thaimaalaisten makaronilaatikkoa. Että on paras tottua erilaisiin makuihin, jos haluaa matkustella.

Olemme helsinkiläinen perhe. Minä olen Annika, haaveminäni laittaa ruokaa rakkaudella ja luovuudella hyvistä raaka-aineista. Reaaliminäni kokkaa usein kiireessä ja väsyneenä, monesti ei-niin-herkullista sapuskaa. Mieheni Taro on lähes kaksimetrinen ja kaikkiruokainen, mutta askeismiin taipuva. Esikoiseni Hertta menee syksyllä kouluun ja pitää eritoten mummin laittamasta ruuasta (jossa yleensä on voita, kermaa ja sitten jotain muuta). Kuopus Velma, 4, on iässä, jolloin kaikki ruoka on väärää, paitsi jos saa käyttää balsamicoa. Lisäksi perheessämme asuu heinäkuuhun asti saksalainen vaihto-oppilas Nele, joka tykkää suomalaisesta kouluruuasta. Elokuussa saamme perheenlisäystä sisilialaisesta vaihtarista Federicasta. Kissat Maukusti ja Hattikatti osallistuvat keittiöhommiin tunkemalla kuononsa leikkuulaudalle ja pyörimällä jaloissa.

Tavoitteita makumatkalla on kolme: 1) tehdä ainaisesta mitä-tänään-syötäisiin -pähkäilystä vähemmän tylsää ja enemmän inspiroivaa. 2) Löytää uusia makuja, tuoksuja ja puolia 3) Voittaa ”Maailman parhaat kasvattajat” -diplomi.


lauantai 26. helmikuuta 2011

Suomalaista antieksotiikkaa


Keittöhyppelyn toinen kierros lähti kotoisissa tunnelmissa. Velma vaati ruokamaaksi Suomen, vaikka yritin kääntää tytön pään erilaisilla perusteluilla. Nelivuotiaisiin järkipuhe harvoin tehoaa. Kun purnasin asiasta töissä, minulle ehdotettiin diktaattorimaisia otteita. Säännöt ovat kuitenkin säännöt. Demokratiassa myös huonot mielipiteet lasketaan.
Hiihtolomaa aloiteltiin siis perinteisissä karjalaisissa merkeissä; karjalanpaistilla ja -piirakoilla. Kyläilimme Mumppalassa (mummi+pappa=mumppa), joka on kuulu täysihoidostaan tai ainakin puoli-. Ulkoistin siis suuren osan urakasta lasten isovanhemmille. Jo sunnuntailounaalla lautasella oli supisuomalaista yliruokaa, lohikeittoa, vaihtarimme Nelen toivomuksesta. (Edellisestä lohikeittokerrasta olikin jo kulunut kokonainen viikko.)

Iltapäivällä alkoi piirakkaurakka, johon osallistui koko joukko 2-63 -vuotiaita perheenjäseniä. Karjalanpiirakkataikinahan on varsin simppeli: vettä ja jauhoja. Suurin homma on piirakkapohjien kaulimisessa. Pohjista pitää tulla paperinohuita ja pyöreitä. Kaulimisen edetessä taito karttui. Piirakkapulikka rullasi joutuisasti samalla, kun toinen käsi pyöritti taikinaa leivinlaudalla. Pienimpiä lapsia ei päästetty kaulintatöihin, mutta rypytykseen saivat osallistua kaikki. Rypytys osoittautui melko helpoksi aikuisille ja hankalaksi lapsille. Lapsia mukana oli puoli tusinaa: Elsa, 2, Velma, 4, Hertta, 6, Oiva, 7, Veera, 8, ja Nele, 16. Karjalanpiirakat paistettiin 300-asteisessa uunissa ja dipattiin sen jälkeen voi-maito-seokseen. Toinen piirakkakoulukunta sivelee piirakoita voisulalla paiston tohinassa. Minä kuitenkin halusin noudattaa keittokirjan ohjetta.
Myös karjalanpaistissa pitäydyimme perinteisen pelkistetyssä versiossa. Nykyään paistiin lykätään juureksia, mutta alun perin se on ollut pelkkää lihaa uunissa haudutettuna. Juureksia oli kyllä kyytipoikana, mutta erikseen kypsennettyinä.

Jälkiruuaksi mummi pyöräytti vispipuuron. Melko täyttävää. Musiikki unohtui suomalaiselta päivälliseltä kokonaan, mutta iloinen älämölö olisi peittänyt sen alleen joka tapauksessa.
Iltariehuntamusiikiksi suosittelemme kuitenkin PMMP:n Mummolaa.
Lähettänyt

1 kommentti:

  1. marja26. helmikuuta 2011 klo 21.31

    karjalaista sukua olen, siispä piirakat voidellaan eikä kastella. hyvä Velma, pidä linjasi jatkossakin ;)

    VastaaPoista

Tilaa: Lähetä kommentteja (Atom)