Suomalaista antieksotiikkaa

Keittöhyppelyn toinen kierros lähti kotoisissa tunnelmissa. Velma vaati ruokamaaksi Suomen, vaikka yritin kääntää tytön pään erilaisilla perusteluilla. Nelivuotiaisiin järkipuhe harvoin tehoaa. Kun purnasin asiasta töissä, minulle ehdotettiin diktaattorimaisia otteita. Säännöt ovat kuitenkin säännöt. Demokratiassa myös huonot mielipiteet lasketaan.
Hiihtolomaa aloiteltiin siis perinteisissä karjalaisissa merkeissä; karjalanpaistilla ja -piirakoilla. Kyläilimme Mumppalassa (mummi+pappa=mumppa), joka on kuulu täysihoidostaan tai ainakin puoli-. Ulkoistin siis suuren osan urakasta lasten isovanhemmille. Jo sunnuntailounaalla lautasella oli supisuomalaista yliruokaa, lohikeittoa, vaihtarimme Nelen toivomuksesta. (Edellisestä lohikeittokerrasta olikin jo kulunut kokonainen viikko.)

Iltapäivällä alkoi piirakkaurakka, johon osallistui koko joukko 2-63 -vuotiaita perheenjäseniä. Karjalanpiirakkataikinahan on varsin simppeli: vettä ja jauhoja. Suurin homma on piirakkapohjien kaulimisessa. Pohjista pitää tulla paperinohuita ja pyöreitä. Kaulimisen edetessä taito karttui. Piirakkapulikka rullasi joutuisasti samalla, kun toinen käsi pyöritti taikinaa leivinlaudalla. Pienimpiä lapsia ei päästetty kaulintatöihin, mutta rypytykseen saivat osallistua kaikki. Rypytys osoittautui melko helpoksi aikuisille ja hankalaksi lapsille. Lapsia mukana oli puoli tusinaa: Elsa, 2, Velma, 4, Hertta, 6, Oiva, 7, Veera, 8, ja Nele, 16. Karjalanpiirakat paistettiin 300-asteisessa uunissa ja dipattiin sen jälkeen voi-maito-seokseen. Toinen piirakkakoulukunta sivelee piirakoita voisulalla paiston tohinassa. Minä kuitenkin halusin noudattaa keittokirjan ohjetta.
Myös karjalanpaistissa pitäydyimme perinteisen pelkistetyssä versiossa. Nykyään paistiin lykätään juureksia, mutta alun perin se on ollut pelkkää lihaa uunissa haudutettuna. Juureksia oli kyllä kyytipoikana, mutta erikseen kypsennettyinä.

Jälkiruuaksi mummi pyöräytti vispipuuron. Melko täyttävää. Musiikki unohtui suomalaiselta päivälliseltä kokonaan, mutta iloinen älämölö olisi peittänyt sen alleen joka tapauksessa.

Iltariehuntamusiikiksi suosittelemme kuitenkin PMMP:n Mummolaa.

Belgialaisia ranskalaisia ja simpukoita

Vihdoin minun vuoroni valita keittiöhyppelykohde. Pähkäilin asiaa koko viikon. Lauantaina 12.2. meillä olisi häät ja sunnuntaina väsymys. Mikä maa sopisi juhlien jälkeiseen olotilaan? Haluttaisi jo mennä Euroopan ulkopuolelle, mutta kun ei jaksaisi pilkkoa chilejä tai perehtyä tuikituntemattomaan.

Ratkaisuksi löytyi Belgia (joka kylläkään ei ole ulkoeurooppalainen valtio, mutta joka tarjoilee parasta darraruokaa ikinä).

Belgialaista keittiötä on kohdannut suuri vääryys: ranskalaiset ovat varastaneet belgien tavaramerkin, friteeratut perunat, siis ranskalaiset, jotka oikeasti ovat belgialaisia. Brysselin nakkikioskeilla noita rapeita ja rasvaisia herkkuja saa paperitötteröissä ja majoneesilla höystettynä. Ja outoa kyllä, belgialais-ranskalaisten kanssa tarjoillaan usein myös simpukoita. Tästä kuriositeetista siis meillekin pääruoka.

Endiivigratiini (josta unohtui reseptissä mainittu kinkku)

Alkuruoaksi päätin kokeilla endiiviä. Endiiviä, tai suomalaisittain salaattisikuria (mikä ihmeen sikuri?!), mainostetaan myös belgialaisena keksintönä, vaikka Citymarketin endiivit tulivatkin Hollannista ja muissakin Euroopan maissa harrastetaan lämpimiä endiiviannoksia erilaisissa piiraissa ja gratiineissa. Lämmin salaatti on ajatuksena karmaiseva, vaikkei toisaalta kaalia kummempi.

Belgialaisten perunoiden paistaminen on 2-vaiheinen prosessi.

Jälkiruoaksi väsäsimme vohveleita. 80-luvulla vohvelirauta oli muoti-ilmiö, joka sittemmin jouti kaapin perälle leipä- ja jäätelökoneen kera. Meillä ei vohvelirautaa ole (voileipärauta kylläkin), mutta onneksi on naapurit. Hyvän naapurin määrittää paitsi joviaali luonne, myös se, että naapurin raaka-aine- ja tavaravaranto täydentää omani.

No, miten kävi? Huonosti sen belgisunnuntain osalta. Aamuyöhön riekkuminen pitsimekossa poiki kankkusen lisäksi flunssan, eikä perunoiden paistaminen sohvalta käsin luonnistunut. Belgialaisillallinen siirtyi maanantaille, Ystävänpäivälle. Edelleen puolet perheestä oli sairaslomalaisia.
Belgialais-ranskalaisten valmistaminen oli yllättävän työlästä ensikertalaiselle. Lopputulos oli kuitenkin vaivan väärti. Perunat upposivat niin lapsiin kuin aikuisiinkin. Tein myös ensimmäistä kertaa elämässäni majoneesia. Ensimmäinen satsi meni viemäriin, toinen päätyi pöytään asti. Valkoviinissä ja voissa keitetyt (pakaste)sinisimpukat onnistuivat jopa niin hyvin, että epäluuloinen nelivuotias otti niitä lisää.
Alkuruoka, se endiivigratiini, oli juuri niin outoa kuin otaksuinkin. Suu ei ole tottunut lämpimän salaatin rakenteeseen, vaikka päällä oli kuinka paksu kerros juustoista valkokastiketta. Lapset maistoivat sikuria vasta itkun ja kiristyksen jälkeen.
Vohveleista tuli... ööö... vohveleita. Lisäksi jälkiruokapöydässä oli belgialaista suklaata, Ystävänpäivän kunniaksi sydämen muodossa.

Reseptit löytyvät näppärästi täältä
Tarkempia ohjeita perunoiden paistamiseen täältä
Ja biisilista Spotifysta eli täältä

Hääpäivähäämatkauusinta

Vietimme kahdeksatta hääpäivää, pronssista sellaista, helmikuun ensimmäinen päivä. Hääpäivän kunniaksi Taro valitsi keittiöhyppelymaaksi Tsekin, häämatkakohteemme. Kahdeksan vuotta sitten läksimme Prahaan muutaman päivän kuherruskuulle, joskin matka meni enimmäkseen hääväsymyksestä toipuessa ja nuhakuumeillessa. Ehdimme kuitenkin maistella paikallisia erikoisuuksia; panimoravintoloiden erikoisoluita ja knöödeleitä.
Knöödelit olivat ruokalistalla nytkin. Pistin meiliä ainoalle tietämälleni tsekille, Lucielle, joka asuu Suomessa ja on naimisissa täkäläisen miehen kanssa. Lucie lähetti minulle muutaman mummojensa opettaman reseptin.

Mummot! Nuo perinnetiedon arkistot! Tässäpä idea: mummoilta pitäisi ottaa talteen kaikki se kirjoittamaton tieto, joka kohta katoaa ajasta iäisyyteen. Mummon reseptikirja olisi oivallinen lahja vaikka sukulaisille ensi jouluksi. Italia-viikonloppunakin mummoilla oli lusikkansa sopassa; Stefanon tiramisuohje oli nimittäin hänen nonnaltaan. Oma mummoni on kova leipuri ja kahvipöydässä on aina ollut tarjolla ihan kirjaimellisesti sen seitsemää sorttia.

 

       Knöödelit à la Lucien mummot:

• perunoita
• kananmuna
• suolaa
• vehnäjauhoja
• ompelulankaa leikkaamiseen
  
  Keitä perunat kuorineen sopivan pehmeiksi. Kuori ja raasta.
  Tee kaikista aineksista taikina ja taikinasta pötköjä, jotka muistuttavat pieniä patonkeja. Keitä pötköjä vedessä noin vartin verran. Niistä ei saa tulla liian pehmeitä. Ota pötköt pois vedestä, aseta leikkuulaudalle ja viipaloi kuristamalla palat irti ompelulangalla.

       Kaali:

• yksi pienehkö kaali
• suolaa, kuminaa
• sipulia, öljyä
• etikkaa ja sokeria
• raaka peruna
  Raasta kaali, laita kattilaan ja lisää vähän vettä sekä suolaa ja kuminaa. Keitä ilman kantta (ja lisää tarvittaessa vähän vettä, ettei kaali pala). Paista sipuli öljyssä ja lisää pehmenneen kaalin joukkoon. Keitä lisää.
  Raasta mukaan pieni raaka peruna, jotta kaali sakenisi.
  Mausta etikalla ja sokerilla.
  
  Possu

• luuttomia kyljyksiä
• valkosipulia ja sipulia
• porkkanaa
• öljyä
• suolaa, rouhittua mustaapippuria

Kuullota tai ruskista sipuleita öljyssä. Suolaa liha molemmilta puolilta ja paista viitisen minuuttia. Lisää porkkanat ja paista lisää. Lisää pippuria. Kaada pannuun vettä niin, että lihat juuri ja juuri peittyvät. Keitä lihaa kannen alla vajaa tunti. Lopussa lähes kaikki vesi on haihtunut.

Olutta kylmänä ja lämpimänä
Olut on Tsekin tunnetuimpia vientituotteita. Häämatkalla piipahdimme Plzenissä, Pilsner Urquellin kotikaupungissa, ja tätä ihanaa nestemäistä kultaa oli tietenkin tarjolla myös ruokajuomana.

Toinen olutvariaatio ei ollutkaan yhtä suuri menestys. Löysimme keittokirjahyllystämme Eurooppa-tiedotuksen julkaisun ”Makuja laajentuvasta unionista” vuodelta 2002. Vanha tsekkiläinen olutkeitto pyöräytettiin oluesta, kermasta ja munankeltuaisista, höysteenään kuminaa, sokeria ja suolaa sekä leipäkrutonkea. Mies söi olutkeittonsa kiltisti (koska oli toiminut päätirehtöörinä sopan kokkauksessa), mutta muilla maistelu jäi lusikallisiin. Lucie kyllä etukäteen varoitti, ettei olutkeittoa tee kukaan. Ja syy siis todella selvisi. Minä ainakin nautin olueni mieluiten huurteisena ja ilman kermaa (poikkeuksena tietenkin kermainen vaahto).

Jälkiruoaksi unikkokakkua

Tässä vaiheessa apuun tuli jälleen ystäväni Google, sillä Lucien antamaan unikkokakun ohjeeseen ei löytynyt oleellista ainesta eli jauhettua unikkoa.

Pienehkön tutkimuksen perusteella valitsimme tämän reseptin.

Jälkifiiliksiä

Parasta tässä ateriakokonaisuudessa oli kaali. Joka tosin ei ollut lasten mieleen, yllätys! Knöödeleitä ja possua voimme tehdä toisenkin kerran, mutta vähän reippaammalla maustamisella. Knöödelit olivat melko suolattomia. Suolan lisäksi mukaan voisi sekoittaa ainakin yrttejä ja pekonia. Unikonsiemenkakku oli hyvää ja unikko ratisi mukavasti hampaissa.

Kirja:
Jaroslav Hašek: Kunnon sotamies Švejk

Tapaksia ja hässäkkää

Otsikko kertoo kaiken. Pienet suupalat vaativat suurta vaivaa ja melkoinen hässäkkä syntyy, kun kaiken yrittää ajoittaa valmiiksi yhtä aikaa. Kahdeksaa erilaista tapasta samaan aikaan pilkkoessa, hämmentäessä, maustaessa ja paistaessa avautui syy siihen, miksi latinokulttuureissa ollaan myöhässä ja miksi illallinen nautitaan vasta kymmeneltä.

Ken hommaan ryhtyy, ei tyydy muutamaan suupalaan. Siksipä piti jälleen kutsua ruokavieraita. Työkaverini Anssi avopuolisoineen olivat kohteliaasti hitusen myöhässä, koska heidän täytyi käydä vaihtamassa tuliaisviini espanjalaiseen. (Muu olisikin ollut tyylirikko!) Viiniä ehdittiin maistella aamuyöhön mennessä merkki jos toinenkin.
 

Ruokailu sujui täkäläiseen tyyliin vauhdikkaasti. Verkkainen napostelu ei onnistu suomalaiselta. Kun syödään, niin syödään. Sitten voidaan keskustella. Ja jatkaa juomista.    Konsultoin tapasten valinnassa muutamaa ystävää, joilla on erityinen suhde Espanjaan. Yksi oli sitä mieltä, että espanjalainen keittiö on yliarvostettua. Toinen puhui päinvastaista. Kolmas lähetti vinkkinsä liian myöhään, Panamasta. Neljäs kertoi oman suosikki-pinchonsa. Se on tuossa listassa ensimmäisenä, tosin laiskan naisen versiona (eli anjovis ja oliivi -yhdistelmä on korvattu anjovistäytteisillä oliiveilla).

Ruokalistalla oli:

• anjovisoliivi-pepperone -tikkuja
• juusto-oliiveja
• gazpachoa
• paistettua chorizoa
• salchichon-makkaraa
• katkarapu-juustokuorrutettuja munakoisoja
• patatas bravas
• Manchego-juustoa
• marinoituja herkkusieniä
• kanakuorukoita
• tarta de Santiago

Perustapaksista perustapaksisin tortilla jäi tekemättä.

Kanakuorukat eivät olleet mikään esteettinen ilotulitus, sillä tein taikinan varsin suurpiirteisesti ja siitä tuli liian löysää. Paistaminen kullanruskeiksi pallukoiksi osoittautui mahdottomaksi tehtäväksi. Nimesimme ruuan uudelleen. Siitä tuli Hässäkkä. Hässäkän maku sai kuitenkin kehuja.Ruokaseurueen aikuisjaoston toinen suosikki oli munakoiso:

Gazpachoon selailin erilaisia ohjeita ja päädyin oikomaan. Liemi tuli tomaattimehusta eikä tuoreista tomaateista, kuten oikeaoppisesti olisi kai kuulunut. Keitosta tuli silti erinomaista. Gazpachoa olen tehnyt useita kertoja aiemminkin. Erityisesti se sopii kuumaan kesään.Jälkiruokana söimme aivan taivaallisen hyvää Santiagon torttua. Tämän leipoi vaihtarimme Nele, joka myös valitsi Espanjan keittiöhyppelyn kohteeksi. Mantelirouheella täytetystä tarta de Santiagosta tuli yksi suosikeistani ja luulenpa, että Nele joutuu tästä lähtien vähän useammin leipurinhommiin.

Lapset maistoivat kaikkea nurisematta. Maha taisi kuitenkin täyttyä leivällä. Ainakin patatas bravas oli liian tulista pienten makuun.

Vieraamme Anssi ja Hanna innostuivat tapastelusta niin, että aikovat kokeilla niitä itsekin. Hanna on toiselta koulutukseltaan kokki, joten jään odottelemaan vastakutsua.

DJ: Spotify
Tulokset:
Hércules - FC Barcelona 0-3

Deportivo La Coruña - Sevilla 3-3

Kirja:

Antoine de Saint-Exupéry: El Principito