Keittiöhyppelyn säännöt: Jokainen saa vuorotellen valita maan. Ruoka voi olla mikä tahansa tunnettu klassikko; myös jälkiruoat passaavat. Ulkona saa käydä syömässä. Kavereille saa kutsua itsensä. Kaikkea pitää maistaa, paitsi karrelle palanutta.

Kaikki alkoi loppiaisena. Thaimaan-tuliaisesta sukeutui currykana, joka aiheutti lapsissa tyypillisen reaktion: ”Yök, tollasta, en syö.” Selitin tytöille, että tämä on thaimaalaisten makaronilaatikkoa. Että on paras tottua erilaisiin makuihin, jos haluaa matkustella.

Olemme helsinkiläinen perhe. Minä olen Annika, haaveminäni laittaa ruokaa rakkaudella ja luovuudella hyvistä raaka-aineista. Reaaliminäni kokkaa usein kiireessä ja väsyneenä, monesti ei-niin-herkullista sapuskaa. Mieheni Taro on lähes kaksimetrinen ja kaikkiruokainen, mutta askeismiin taipuva. Esikoiseni Hertta menee syksyllä kouluun ja pitää eritoten mummin laittamasta ruuasta (jossa yleensä on voita, kermaa ja sitten jotain muuta). Kuopus Velma, 4, on iässä, jolloin kaikki ruoka on väärää, paitsi jos saa käyttää balsamicoa. Lisäksi perheessämme asuu heinäkuuhun asti saksalainen vaihto-oppilas Nele, joka tykkää suomalaisesta kouluruuasta. Elokuussa saamme perheenlisäystä sisilialaisesta vaihtarista Federicasta. Kissat Maukusti ja Hattikatti osallistuvat keittiöhommiin tunkemalla kuononsa leikkuulaudalle ja pyörimällä jaloissa.

Tavoitteita makumatkalla on kolme: 1) tehdä ainaisesta mitä-tänään-syötäisiin -pähkäilystä vähemmän tylsää ja enemmän inspiroivaa. 2) Löytää uusia makuja, tuoksuja ja puolia 3) Voittaa ”Maailman parhaat kasvattajat” -diplomi.


perjantai 8. huhtikuuta 2011

祝您好胃口

Hyvää ruokahalua!

Keittiöhyppely on edennyt pisteeseen, jossa maan valinta on yhä hankalampaa. Hertta päätyi Kiinaan, koska siellä kaikki ruoka ei ole tulista. 

Paistia osterikastikkeessa. Nam.
Olen käynyt Kiinassa vuonna '96. Matkustimme kahden ystäväni kanssa opiskelijaretken päätteeksi ensin Hong Kongiin (joka tuolloin vielä oli brittien hallinnassa) ja sieltä Kantonin kautta junalla Pekingiin. Junamatka oli häkellyttävä kokemus lippuluukulta alkaen. Matkustajat oli aidattu asemarakennuksen ulkopuolelle. Lippuja myytiin pop-up-luukuilta, joille oli rynnättävä kiireen vilkkaa, mikäli mieli saada piletin. Palkkasimme tehtävään paikallisen miehen. Olimme lievästi paniikissa, että miekkonen häipyy rahojen kanssa, mutta hän palasi kaaottisesta myyntitilanteesta voittajana. Saimme postimerkin kokoiset makuuvaunuliput seuraavaan Pekingin-junaan. Matka itsessään sujui mukavasti, samassa makuuloossissa kolmen kiinalaismiehen kanssa. Löysimme vaunusta yhden auttavasti englantia puhuvan ihmisen, joka tulkkasi kohtaamista. Ensimmäiset kysymykset koskivat ystäväni punamustaa kuontaloa ja minun vasenkätisyyttäni.

Peking oli yhtä ruokajuhlaa. Söimme nyyttejä katukeittiössä ja Pekingin ankkaa perinteisen (ja kalliin) ravintolan taakse perustetussa pikaruokalassa. Enimmäkseen istuimme kuitenkin hostelin pihalla. Kiinalaisperheen pitämässä ravintolassa ruoka oli erityisen hyvää ja halpaa. Peking pisti pään siinä määrin sekaisin, että mukaan tarttui astioita. Ostin myös saksofonin. Kyllä. Saksofonin. Puhallinsoittimen. Instrumentin. Se oli kohtalon johdatusta. Loppumatkan me rinkkamatkailijat siis raahasimme mukanamme kiinalaisia astiastoja sekä saksofonia.
Bambua ja sieniä hoisin-kastikkeessa.
Mutta asiaan! Kiinalainen ruoka on haastavaa, sillä Kiina on iso ja niin on sen keittiökin. Kiinalaista mättöä saa joka puolelta maailmaa, joten konsepti on tuttu. Viime aikoina Kiinaa on hoettu lisäainekeskustelussa. Kiinalainen ruoka (saattaa) sisältää paljonkin arominvahvennetta eli natriumglutamaattia. Tämä pahamaineinen E621 on kaikkien terveysintoilijoiden vihollinen numero 1. Natriumglutamaatti voi aiheuttaa päänsärkykohtauksen, joka on jopa nimetty kiinalaisen ruoan syndroomaksi. Kotona tehdyssä ruoassa kuus-kaks-ykköstä ei kuitenkaan ole. Sitä ei löydy soijasta, etikasta, osterikastikkeesta eikä edes valmiista hoisin-kastikkeesta.

Kaikista sadoista, ellei jopa tuhansista, ellei jopa sadoistatuhansista vaihtoehdoista sunnuntaimenulle päätyi:
Kaalisalaattia.
Keväisiä kääryleitä
Perusdippiä.
Kevätkääryleet onnistuivat yllättävänkin hyvin, vaikken ollut aiemmin käsitellyt filo-taikinaa. Friteeraus oli tuttua Belgia-aterialta. Täyte kaipasi enemmän mausteita (vaikka noudatinkin orjallisesti respetin ohjetta. Eli siis liian orjallisesti). Lapset eivät tykänneet kevätkääryleistä ja oudoksuivat vermiselliä,  vaikka nuudeli kuuluukin heidän herkkuihinsa.

Paisti osterikastikkeessa oli todella hyvää, jopa lasten mielestä. Kasvisvaihtoehto oli vähän mautonta. Ongelmaksi jäi valmis hoisin-kastike: se olisi pitänyt käyttää kolmessa päivässä! Eikä putelista mennyt ruokaan kuin pari hassua lusikallista. Riisinkeittoon sain oivallisen vinkin naapuriltani. Ravintoloissa käytetään kuulemma puuroriisiä, koska muut lajit eivät paakkuunnu riittävästi. Mutta puuroriisiäkin oli vaikea syödä puikoilla. Kenties vika oli keittäjässä.

Tätä löytyy Jättijaosta.
Jäädytetty jogurttijuoma oli taivaallisen ihanaa silloin 15 vuotta sitten meidän pekingiläisessä kantapaikassa. Siihen ei löytynyt reseptiä netistä, joten sovelsin lassi-ohjetta. Idea on, että juoma laitetaan pakastimeen, jotta se melkein jäätyy umpeen. Siitä vain pillillä ryystämään.

Kiinalaiset ovat (olleet) kovia keksimään. Teekin on sikäläinen idea. Löysin kaupasta järkyttävän kallista ja kaunista teeruusuketeetä. Hong Shang Cha Huan, Rakkauden Ruusun, maku on purnukan mukaan ”elitistinen, samettinen ja hieman kukkainen”. Kiinassa tee on taidetta. Suomessa sitä juovat oudot vaihtoehtoihmiset, jotka syystä tai toisesta eivät ole oppineet juomaan kahvia. Tai kuntoilijat, niin kuin Twiningsin tutkimus väittää.
Teekulttuurin nousua on uumoiltu jo useampi vuosi, mutta vielä toistaiseksi teehuoneita ei näy Helsingin katukuvassa.

Oman perheen lisäksi ruokapöydässä istui Nelen tsekkikaveri Katerina. Isommille tytöille ruoka näytti maistuvan ja he söivät sitä myös seuraavana päivänä riekuttuaan tutustumassa sateisen Helsingin nähtävyyksiin. 

Spotifyssa soi tietenkin kiinalainen musiikki.

PS. Otetaan saksofonitunteja. Ota yhteyttä Facebookissa.

perjantai 1. huhtikuuta 2011

Smørrebrød ja näpertämisen taide


Velman vuoro valita. Tanska. Koska siellä kuulemma syödään suomalaisittain, toteaa epäluuloinen tyttelöinen. Smørrebrød on käsite. Ruisleipäpalan päälle on ladattu kaikki, mitä mahtuu. Pohjoismaalaisille tyyli ei ole uutta. Syödäänhän Suomessakin vastaavia leipiä aamupalaksi, välipalaksi, retkipalaksi ja iltapalaksi. Suomalainen versio voileivästä on kuitenkin tanskalaista serkkuaan minimalistisempi. Tanskalainen voileipä on silmänilo ja riittävän iso lounaaksi. 

Leipää ei arvosteta missään muualla kuin Pohjoismaissa samalla tavalla. Etelä-Euroopassa leipä kuuluu ruokapöytään, mutta siitä ei tehdä numeroa. Se on leipää sellaisenaan, ruoan lisukkeena, lautasen pyyhkijänä. Yleensä valkoista, välillä vähän rapsakkaa. Täällä pohjoisessa leipä maistuu. Ja se käy kakkuihin ja juhlapöytään.

Kävin taannoin yliopistolla kurssin ”Intercultural Communication”. Smørrebrød päätyi esimerkiksi kulttuurien välisestä väärinymmärryksestä. Tarina kertoi, että espanjalais-tanskalainen liiketapaaminen meinasi mennä mönkään, kun tanskalaiset tarjosivat liikekumppaneilleen lounaaksi voileipiä. Espanjalaiset loukkaantuivat; näinkö vähän heitä arvostettiin? Vastavierailulla tanskalaisia nyppi espanjalaisten tapa tuhlata arvokasta aikaa pakottamalla vieraansa istumaan pitkää iltaa ruoan ja viinin äärellä. Asiat olisi vain voitu hoitaa – tsup – ja kaikki olisivat päässeet koteihinsa.

Tanskalaista lounasta syötiin sunnuntaina 27.3. Valkeakoskella. Eli Mumppalassa. Voileipiä näpertelivät meidän perheen lisäksi myös vanhempani sekä siskoni lapsineen. Jakelin käskyjä keittiöpäällikkönä: Lisää tavaraa leipien päälle. Lisää tavaraa leipien päälle. Vielä lisää.

Haimme visuaalista inspiraatiota täältä

Aineksina oli lohta, silliä, katkarapuja, paahtopaistia, pekonia, metwurstia, raakaa jauhelihaa (tartar-tyyliin), kananmunia, Mustaa Pekkaa, punajuurisalaattia, italiansalaattia, kapriksia, suolakurkkua, sieniä, tomaattia, kurkkua, smetanaa, majoneesia ja yrttejä. Melko setti ja melkoinen sotku.
Veeran leipä.
Lapset paitsi väkersivät omat leipänsä, vastasivat myös pöytäkoristeista. Leipiä koristavat liput ja Lego-installaatio ovat Hertan ja Velman sekä Veeran, Oivan ja Elsan työtä.

Lapsille ruoka maistui nurisematta, joskin pöytäjärjestyksestä syntyi tavanomainen tappelu, kun kaikki halusivat istua Veeran vieressä. Oma suosikkini leivistä oli tartar, koska raaka jauheliha on hyvää.