Keittiöhyppelyn säännöt: Jokainen saa vuorotellen valita maan. Ruoka voi olla mikä tahansa tunnettu klassikko; myös jälkiruoat passaavat. Ulkona saa käydä syömässä. Kavereille saa kutsua itsensä. Kaikkea pitää maistaa, paitsi karrelle palanutta.

Kaikki alkoi loppiaisena. Thaimaan-tuliaisesta sukeutui currykana, joka aiheutti lapsissa tyypillisen reaktion: ”Yök, tollasta, en syö.” Selitin tytöille, että tämä on thaimaalaisten makaronilaatikkoa. Että on paras tottua erilaisiin makuihin, jos haluaa matkustella.

Olemme helsinkiläinen perhe. Minä olen Annika, haaveminäni laittaa ruokaa rakkaudella ja luovuudella hyvistä raaka-aineista. Reaaliminäni kokkaa usein kiireessä ja väsyneenä, monesti ei-niin-herkullista sapuskaa. Mieheni Taro on lähes kaksimetrinen ja kaikkiruokainen, mutta askeismiin taipuva. Esikoiseni Hertta menee syksyllä kouluun ja pitää eritoten mummin laittamasta ruuasta (jossa yleensä on voita, kermaa ja sitten jotain muuta). Kuopus Velma, 4, on iässä, jolloin kaikki ruoka on väärää, paitsi jos saa käyttää balsamicoa. Lisäksi perheessämme asuu heinäkuuhun asti saksalainen vaihto-oppilas Nele, joka tykkää suomalaisesta kouluruuasta. Elokuussa saamme perheenlisäystä sisilialaisesta vaihtarista Federicasta. Kissat Maukusti ja Hattikatti osallistuvat keittiöhommiin tunkemalla kuononsa leikkuulaudalle ja pyörimällä jaloissa.

Tavoitteita makumatkalla on kolme: 1) tehdä ainaisesta mitä-tänään-syötäisiin -pähkäilystä vähemmän tylsää ja enemmän inspiroivaa. 2) Löytää uusia makuja, tuoksuja ja puolia 3) Voittaa ”Maailman parhaat kasvattajat” -diplomi.


sunnuntai 15. toukokuuta 2011

Äitienpäivä - hirveä

Kanadan kokoa on vaikea käsittää. Se on kolmenkymmentä kertaa Suomi. Pelkästään koulukirjoista tuttu Quebec on yli neljä Suomea. Ei siis ihme, ettei maasta löydy yhtenäistä ruokakulttuuria. Laitoin viestin ainoalle tuntemalleni kanadalaiselle. Hän on Suomi-intoilija. Alun perin hän innostui suomalaisesta lätkästä, sittemmin historiasta, sen jälkeen täällä asumisesta. Yritin udella, mikä olisi sellainen kanadalainen klassikkoruoka, jonka kaikki tietäisivät ja osaisivat valmistaa. Hän vastasi:

”It's tough to say what is a "Canadian" dish because we have a lot of immigrant communities and the country is quite large. A popular dish these days could be curry, thai, fusion, sushi, hamburgers, etc. One option could be salmon, as that is a well-known dish from British Columbia. Hirvi would also be good, as we have plenty in Canada.”

Lohen hylkäsin heti. Olen kyllästynyt loheen lautasella. Sen sijaan luontodokumenteissa lohi on hyvä, sillä se tarkoittaa yleensä myös karhua. Eräskin Avara luonto näytti kuvaa karhujen käsittämättömistä lohenmätiorgioista Kanadan erämailla.

Jätettäköön curryt, thait ja sushit Intiaan, Thaimaahan ja Japaniin. Jäljelle jäi hirvi, tuo maanteiden kauhu ja Suomen pelottavin eläin. Toisin kuin lohi, hirvi ei tarjoa spektaakkelinomaista luontodokumenttia. Se ainoa ohjelma, jonka olen nähnyt kertovan pohjoismaisesta luonnosta, oli tapahtumaköyhä. Pääosassa oli hirvi, joka vain käyskenteli riippumatta vuodenajasta. 

Hirvipaisti päätyi pataan juuresten, yrttien ja siiderin kera. Resepti on täällä. 

Äitienpäiväväsymys puski illalla päälle niin, ettei kukaan huomannut ottaa hirvipaistista yhtään kuvaa. Mutta hei! Kaikkihan tietävät, miltä lihapata näyttää, eikö?

Jälkiruoaksi oli pyhä tarkoitus tehdä vaahterasiirappikeikauskakku. Iltapäivällä söimme anoppilassa suklaakakkua, aamulla kotona suklaavanukasta. Kalorirajansa kaikella. (Ja kun oli se äitienpäiväväsymyskin...) Kakusta tuli Maple Sundae, vaahterasiirapilla kuorrutettu vaniljajäätelö. Siirappi maistui muille paitsi Velmalle, joka harvoin haluaa pilata jätskiään kastikkeilla.

Maan muuten valitsi Hertta. Tietenkin vaahteralipun perusteella.
Lähettänyt

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Tilaa: Lähetä kommentteja (Atom)